Top Social

uupumus pysäytti oravanpyörän

4. toukokuuta 2018

Kaksi kuukautta sitten kirjoittelin teille riemusta kiljuen uusista elämänvaiheista, lisääntyvästä vapaa-ajasta ja ennen kaikkea elämän löytämisestä. Luulin, että nyt kun mulla on "vain" tämä koulu, voisin tehdä ja keskittyä just niihin asioihin mistä nautin. Mutta siinä kohtaa, kun nopealla temmolla pysäyttää sen arkisen oravanpyörän, tuntuu kuin lentäisi seinään. Siis ihan kirjaimellisesti. Vietin tälläkin hiljaiseloa koko tämän ajan, sillä ajattelin ettei näin henkilökohtaiset asiat kuulu tänne. Mutta nyt tämän kaiken läpikäyneenä, voisin kumota nämä ajatukset. Ehkä siellä on joku, joka on jumissa samaisessa ovaranpyörässä? Ehkä joku, joka tuntee, että on uupunut mutta ei pysty sitä myöntämään? Tai ehkä joku, joka on jo avannut silmänsä omalle uupumukselleen, mutta haluisi vertaistukea? Ennen kaikkea tämä teksti on aivan kaikille! Tässä on mun tarinani uupumuksen kanssa, ja toivottavasti se ojentaa jollekin auttavan käden.

Nämä kaksi kuukautta mulla on mennyt ihan rehellisesti sanottuna hukassa, kipuillessa ja kasvaessa. Ennen kaikkea kohdetessa uupumus ihan silmästä silmään. 

Pohjustetaan tätä juttua hieman palaamalla aikaan ennen opintovapaata. Jokainen blogiani enemmän tai vähemmän seuraaneenna, ei varmastikaan ole voinut välttyä huomaamasta, että olen pahemman luokan suorittaja persoona. Kaikki mitä arjesta ja töistä olen täällä avannut on täysin totta, ja nyt jälkikäteen hävettää ajatella, että miten naula päässä sitä onkaan ajanut itsensä - noh, aivan loppuun. Elin kaksi vuotta elämääni niin, että huitelin menemään vähintään 13 tuntisia päiviä, ja vasta ilta ysiltä olin kotona rauhottumassa. Nukuin huonosti, syön huonosti ja voin huonosti. Piti vain suorittaa, koska en uskaltanut enää pysähtyä. Unettomuuden ja huonovointisuuden rinnalle nousi rytmihäiriöt. Muistan sen ensimmäisen kerran, kun iltamyöhään sohvalla kauhoessani jotain einesruokaa naamaan, tunsin vartaloni valtaavan aallon lailla outo - tavallaan kylmä tunne. Jonka jälkeen tunsin kuinka sydämeni jätti kirjaimellisesti hypyn välistä. Siinä kohtaa alkoi viimeistään hälytyskellot soida. Olin oikeasti ajanut kroppani ja mieleni jo toistamiseen ihan äärirajoille. Tiesin, että minun täytyy höllätä. Opintovapaakin häämötti ihan nurkan takana, joten rukoilin vain kroppaani pysymään kasassa vielä muutaman viikon. Sitten kaikki helpottaa...

Tai niinhän sitä luulisi.  Kuten alussa kuvailin, kun se arjen pyörittämä oravanpyörä pysähtyy, lentää sen kyydistä aika kovaa. Varsinkin tässä tilanteessa, kun sitä on polkenut "vähän" liian kovaa. Aluksi olin tottakai innoissani uusista muutoksista, uudesta arjesta ja ajatuksesta, että nyt on mahdollisuuksia ihan mihin vain. Tunsin olon vapaaksi, kuin lintu. Mutta alkuhuuman hälvetessä aloin huomaamaan, ettei se ruoho olekaan niin paljon vihreämpää siellä aidan toisella puolella. Kun ensimmäisen kerran pysähdyin moniin vuosiin, hajosin täysin. Siinä missä ennen olin ummistanut silmäni uupumukselleni, avasin tällä kertaa täysin silmäni, enkä enää lakaissut asiaa maton alle. Sillä aikaa kun pääni kävi vielä ylikierroksilla, kroppani lyyhistyi aivan kokonaan. Saatoin romahtaa suihkun lattialle itkemään, tai itkeä bussipysäkillä odottaessani kotiin vievää bussiani. Ihan vaan siksi, että olin ihan h****tin väsynyt. Vaikka olin antanut itselleni luvan hajota, en silti pystynyt myöntämään sitä. Kotona saatoin valehdella itkusta punastuneita silmiä sillä, että "taisi mennä saippuaa silmiin". Koko tilanteen vakavuuden myöntäminen olisi tarkoittanut minulle, että myönnän olevani heikko. - Näin jälkikäteen ajatellen, se oli ihan hemmetin tyhmästi tehty ja ajateltu! Piilotella nyt omaa oloaan sulle rakkaimmalta ihmiseltä. Elää kunnon kaksoiselämää juuri sen ihmisen kanssa, joka on sulle kaikki kaikessa. Ehkä myös juuri siksi mun oli kaikista vaikeinta avata suutani, mutta onneksi sen sain vihdoin tehtyä eräs sunnuntai-ilta. Sain itku kurkussa soperrettua, "musta tuntuu, että oon uupunut". Lyhyesti ja ytimekkäästi. Ja arvaatte varmaan mitä sain vastaukseksi? "No etkä oo. Tai ethän sä vaikuta yhtään siltä". Niin, en vaikutakaan. "Kiitos" siitä kuuluu aivan täysin tälle tyhmälle piilottelulle. Etenkin tämä hyvin lyhyt keskustelu sai mut vihdoin avaamaan silmät. Miten mä olin voinut ajaa itseni tähän pisteeseen ilman, että kukaan mun lähipiirissä huomasi asiaa? Tämän jälkeen vuodatin Mikolle kotona kaiken.

Olin jo etukäteen tutkinut netistä uupumuksen oireita ja jutellut pintapuolisesti uupumuksesta ystäväni kanssa. Hän kertoi omaa tarinaansa, jota kuuntelin nyökytellen. Miettien vain, että kuinka kaikki kuulostaakaan niin tutulta. Keskustelun ja ankarien googlailujen ansiosta päätin myös pitää suuni kiinni. Pelkäsin sitä, että jos menen työterveyteen tai kouluterkkarilleni saisin diagnoosiksi masennuksen, sillä lääketieteellisesti ei ole olemassa uupumusta. Tätä komppasi ystäväni, joka sai lääkäriltä diagnoosin lievään masennukseen, mentyään puhumaan työuupumuksesta. Halusin taas sulkea silmäni asialta, sillä enhän minä ollut masentunut, olin "vain" fyysisesti väsynyt. Kuitenkin romahduksen jälkeen tunnistan hyvinkin tämän yhtälön tässä. Pahimpina päivinä saatoin vain nukkua. Hieman parempina päivinä kampesin peiton kanssa sohvalle ja laitoin Netflixin päälle. Saatoin viettää pesässäni 6 tuntia, vaikka se tuntui tunnilta. Minusta oli tullut täysin Zombie, joka ei pystynyt liikkumaan. Olo alkoi olla todella turta ja lamaantunut. Pakotin kuitenkin itseni hoitamaan kaikki velvollisuudet, hoidin kouluhommat, ruoskin itseni liikkeelle, enkä antanut itseni erakoitua täysin. Mutta noi nousut ja laskut oli rajumpia, mitä olisin ikinä osannut kuvitellakaan. Joko en pystynyt tekemään tai tuntemaan mitään, tai vaihtoehtoisesti kohtasin elämän silmästä silmään täysin normaalisti.


"Mitä sitten tapahtuu kun suorittajalta ottaa pois suorittamisen?"

Viimeinen niitti koko tässä sekasotkussa oli kaiken kyseenalaistaminen. Kun olin tiedostanut uupumuksen ja elänyt niitä huonoja päiviä, aloin näkemään valoa tunnelin päässä ja miettimään "mitäs sitten?" Mitä sitten tapahtuu kun suorittajalta ottaa pois suorittamisen? Tiesin, että en voi palata enää samanlaiseen elämäntyyliin. Tiedostin jo sen epäterveellisyyden, mutta pelkäsin etsiä toisia vaihtoehtoja. Ylianalysoin elämää ja koitin liian kuumeisesti ennustaa tulevaisuuttani. Niinkin agressiivisesti, että olin aivan valmis heittämään kaiken kankkulan kaivoon. Olin aivan valmis heittämään roskiin työni, opiskelut ja parisuhteeni. Kyseenalaistin aivan kaikean. Dear god, onneksi mitään näistä en tehnyt. Tämä oli vain osa tuota kipuilua. Ja tässäkin auttoi, mikäs muukaan kuin vertaistuki. Olen enemmän kuin kiitollinen siitä, että Mikko on antanut mun etsiä itseäni uudelleen ja ennen kaikkea ollut mun rinnalla. Niinä hyvinä, kuin huonoinakin päivinä.

Tiedän, että vieläkään en ole täysin jaloillani. Monta akkua on vielä ladattavana ja monta asiaa selvitettävänä, mutta nyt siellä tunnelin päässä näkyy enemmän valoa, kuin pitkään aikaan. Ja sitä kohti kovasti tässä pyritään.  Ja ennen kaikkea, kyllä täältä vielä hemmetti noustaan!


Mitä opin tästä kaikesta?

- Älä sulje läheisiäsi ulkopuolelle. Vertaistuki oli se joka auttoi mut ylös, mutta näin jälkikäteen ajateltuna, se olisi voinut myös olla se voima, joka ei päästä mua ihan näin syviin vesiin! Sekä ihan kaikessa yksinkertaisuudessaan: koko tämän prosessin käsitteleminen olisi ollut verrattain helpompaa, kun olisin pitänyt rakkaani mukana koko tämän matkan. Eikä niin, että eräs kaunis sunnuntai-ilta läväytän kaiken kerralla rakkaani harteille. Ei ollut helppoa minulle, mutta ei varmastikaan ollut helppoa myös muillekaan.

- Älä ummista silmiä, saatika elä omassa kuplassa. 🙈🙉🙊 Mä ajoin itseni uupumukseen ihan sillä, että en alusta asti katsonut tilannettani realistisesti. Kaunistelin elämäntilannettani itselleni ja pakoilin ongelmia. No tästähän tottakai syntyi vain lisää ongelmia, joten ota neuvosta vaari: EI NÄIN!

- Älä tee liian suuria muutoksia, liian lyhyessä ajassa. Varsinkin jos olet tämmöinen suorittaja, niin kuin allekirjoittanut, älä hyppää siitä oravanpyörästä liian nopeassa vauhdissa. Mä pitkitin tätä prosessia juurikin sillä omalla tyhmyydellä, kun en katsonut elämää realistisesti. Varmastikaan näin radikaalia uupumusta ei olisi tarvinut käsitellä, jos olisin havahduttanut itseni tilanteeseeni jo aikaisemmin, paljon lievemmässä vaiheessa.


Jos susta tuntuu, että taistelet uupumuksen kanssa. Älä jää asian kanssa yksin. Avaa suusi. Joko lähipiirille, ammattiauttajalle, tai voin mikäkin olla kuuntelevana korvana. 💓
Post Comment
Lähetä kommentti