Top Social

millaista oli tanssia jäähallin rappusilla?

19. syyskuuta 2017
Lisää löytöjä vanhoista kuva-arkistoista ja näihin törmätessäni muistin, etten tätä tarinaa ollutkaan teidän kanssa jakanut. Eli kiinnostaisiko kuulla pari sanaa mun ajasta jäähallin rappusilla?

Tiedän, että tämä harrastus jakaa hyvin paljon mielipiteitä ja osaksi juurikin siitä syystä jätin aikoinaan tästä aiheesta postaamatta. Monesti kangistutaan niihin stereotypioihin, että cheeleaderit on siellä vaan hakemassa huomiota ja heiluttamassa hanuria. Asutkin on säädyttömiä ja koko homma naista alentavaa. Cheerleaderiksikaan ei saisi itseään kutsua, koska rappusilla kannustaminen ja tanssiminen ei ole sitä mitä cheerleading oikeasti on. Onko näin?


Ensikosketuksen tähän koko lajiin otin jo yläasteikäisenä, kun paikalliselle jenkkifutisjoukkueelle oltiin perustamassa kannustavaa cheerleader porukkaa. Taisin olla 14-vuotias kun koulukavereiden kanssa ilmoittauduttiin mukaan. Koko homma oli mulle uutta ja samalla jännittävää. Kilpatanssin myötä mulle oli kertynyt jo tanssitaustaa, mutta kaikessa akrobatiassa olin aivan surkea. Oikeasti, kärrynpyörä onnistui juuri ja juuri lapsuudenkodin takapihalla. Olin tuolloin nuori ja kokematon ja varsinkin ne stuntit pelotti aivan kauheasti. Ekan kerran mä jäädyin aivan totaalisesti, eikä siinä tietenkään hyvin käynyt. Kokemus kartutti itseluottamusta ja aloin kuin aloinkin tykkäämään koko hommasta. Muistan, että pelipäivät oli kaikista jännimpiä. Oltiin nuoria, joten meillä oli hyvin konservatiiviset asut. Päällä oli tuolloin mustat suorat housut, vihreät pikeepaidat ja kultaiset huiskut. Katsojia ei ollut mitään päätä huimaavia määriä, mutta silti mä jännitin kovasti esiintymistä ja ylipäätään esillä olo teki oloni tukalaksi, oli katsojia tai ei. Silti porukassa meillä oli niin hauskaa, että alkoi unohtamaan missä oli. Peleissä tehtiin nurmikon laidalla stuntteja, akrobaattisia pikku temppuja, huiskuteltiin ja huudettiin kannustushuutoja. Vartuttiin ja kasvettiin kivan harrastuksen parissa yhdessä, mutta kaikki kiva loppuu aikanaan. Porukan perustaja tytöt alkoivat haluamaan jäähalliin tanssimaan kun oltiin jo teini-ikäisiä. Siinä kohtaa itse päätin laittaa huiskut naulaan, koska en tuntenut suurta paloa koko jäähallihommaa kohtaan. Koin myös olevani vielä liian lapsi pukeakseni mekkoa päälle ja mennäkseni jäähallille tanssimaan. Halusin kasvaa vielä ainakin henkisesti. Enkä ole tähän päivään mennessä katunut päätöstäni.

Vuodet kului erilaisten harrastusten parissa, suoritin lukion ja otin valmistumisen jälkeen kosketusta työelämään. Yht`äkkiä huomasin tanssivani koko ajan vähemmän ja vähemmän. Selailin välillä vanhempieni luona valokuva-albumeita, joista löytyi kuvia niin kilpatanssipuvuissa kuin meidän huiskutteluista. Kaipuu tanssimista kohtaan alkoi vain kasvaa ja kasvaa. Kilpatanssia en enää haaveillut, koska teini-ikäisenä alkoi olla koko ajan vaikeampaa löytää tanssiparia, koska teinipoikien keskuudessa harvaa valssaavaa poikaa pidettiin coolina. Oli keksittävä jotain muuta. Jääkiekko on kiinnostanut mua penkkiurheilulajina vuosia (ehkä voisi jo sanoa, että vuosikymmeniä) mutta täytyy myöntää, ettei kertaakaan tullut mieleenkään, että nappaisin taas huiskut käteen. Mutta never say never....

Olin sivussa aika tarkalleen kymmenen vuotta. Kunnes 23- vuotiaina kaverini kävivät näiden jääkiekko cheerleadereiden try-outeissa, kun vuoden 2014 kaudelle haettiin uusia tanssityttöjä. Kun kuulin try-outeista ystäviltäni, muistui heti mieleeni miten ihanaa oli viimeksikin yhdistää hyvät ystävät ja tanssiharrastus. Laitoin heti viestiä ryhmän vetäjälle, joka sattui edelleen olemaan sama kuin jenkkifutis aikoina, ja hän muisti oitis minut. Viestiteltiin siinä hieman ja palloteltiin ajatusta, joskos palaisin ryhmään. Sain kuin sainkin kutsun tulla seuraamaan reenejä. Vaikka aikaa oli kulunut monen monta vuotta, muistan jännittäneeni ekoja treenejä hullun lailla. Mietin millaisia muut tytöt ovat ja onko tanssijalka jo ihan ruostunut tanssimattomien vuosien varrella. Kaikki otti meidät hyvin vastaan, tytöt käytti paljon omaa aikaa siihen, että me uudetkin opittaisiin treeneissä ja peleissä tanssivat rutiinit. Meininki oli aika raadollista (joka on mun mielestä oikein!), jos et osannut, et yksinkertaisesti tanssinut. Jos halusit pärjätä, sun oli nähtävä aivan hemmetisti vaivaa ja tahkottava tansseja omalla ajalla - ja paljon! Ennen jokaista peliä me kokoonnuttiin hallille pari tuntia ennen pelin alkua, iskettiin mankka seinään ja tanssittiin kapteenin valvovan silmän alla. Jos olit treenannut sait kuulla kehuja, mutta jos mokasit kuviot sait kuulla kunniasi, eikä lupaa peliin herunut. Raadollista, mutta omasta mielestäni ihan oikea asenne. Samanlainen ajatusmaailma pätee aika monessa muussa urheilussakin.


Tiedän, että tämä on harrastus, joka jakaa paljon mielipiteitä. Niin se jakaa myös minunkin omassa päässäni. Tiedän, että osaa ihmisistä ottaa päähän jääkiekkopelien cheerleaderit, osaa ei kiinnosta pätkääkään ja osa tykkää kun hallilla on vähän muutakin elämää. Yksi sanoo, että koko touhu on naista alentavaa, ja on tekopyhää kannustaa kotijoukkuetta vaikka ei yhtään koko laji edes kiinnosta. Mä en ihan allekirjoita tuota naista alentavuutta, tanssiharrastus se on siinä missä muutkin. Omilla kausillani meillä oli vanhoista, ylijäämä pelipaidoista teetetyt mekot, jotka mielestäni toivat kivaa yhteenkuuluvuutta joukkueen kanssa. Jos ajatellaan tilanne päinvastoin. Jos olisinkin jatkanut kilpatanssia, enkä cheerleadingiä niin nykyisin tanssivaatetukseni olisi paljon niukempaa, esim. lattaripuvut tunnetaan aika paljastavina. Satunnaisesti multakin kyseltiin, että eikö jäähallissa ole kylmä pelkässä mekossa. Päinvastoin! Monesti on pelejä, joissa on paljon pelikatkoja ja silloin tanssitaan. Tampataan rappusia ylös ja alas, tehdään nopea tempoisia ja suuria liikkeitä, niin ei siinä kylmä ennätä tulemaan. Pikemminkin sieltä hallilta poistutaan niskakiehkurat hiessä 😀

 Toiseksi kritisoiduin aihe, heti vaatteiden jälkeen on varmasti cheerleadereiden iät. Toisia puistattaa ne nuoret tytöt siellä rappusilla, mutta mun korviin esim. kantautui, että Mikolta oli kysytty, että "mitä Jenna vielä tekee tuolla? Eikö se oo enemmänkin 20- vuotiaiden puuhaa?" Olihan mä jo 25-vuotias silloin 👵 Mä en ottanut tota kommentia pahalla, tavallaan totta ja varmasti monet ajattelee niin, mutta mä taas ajattelen aivan päin vastoin. Omasta mielestäni mä tein fiksusti, kun en lähtenyt teininä heti mukaan jäähallille. Mä tein oikein siinä, että kasvatin itseäni vielä monta vuotta. Tällä hetkellä mun 27- vuotis syntymäpäivät lähestyy, enkä mä tunne itseäni päivääkään liian vanhaksi noille rappusille. Mielummin mä hyppäsin sinne mukaan "vanhempana ja viisaampana". Mä olen tämän ikäisenä paremmin perillä omista rajoistani ja otan paremmin vastuuta niin kehostani kuin tekemisistäni. Eikä se ollut mun mielestä lainkaan väärin haluta kasvaa ensin edes vähän enemmän aikuiseksi.

Vaikka mä havittelin tuota henkistäkasvua ennen mukaan lähtöä, on tuo koko harrastus kasvattanut ja antanut myös minulle paljon. Ne riemun ja ilon tunteet hallilla on ollut mulla aina aitoja. Tämä oli mulle hyvä keino yhdistää huvi ja urheilu. Jääkiekko on aina ollut mulle laji, joka saa adrenaalin virtaamaan. Sitä on jännä seurata ja se saa myös tunnetilat kuohuamaan. Yhtäkään tanssia ei tullut rutiinilla vedettyä, vaan kyllä mä olen maalitansseissakin kompuroinut, kun siinä riemunhuumassa menee helposti pasmat sekaisin, varsinkin jos on ollut jännittävä peli. Sama koski myös päinvastoin. Harvemmin sielä tuli suuria tanssikoreografioita suoritettu jos kotijoukkue joutui jäähylle. Kyllä siellä enemmänkin nökötettiin kädet puuskassa, eikä hymyä näkynyt naamalla. Paljon luontevampaa, vai mitä? Tän harrastuksen myötä mä olen saanut rutkasti lisää itsevarmuutta ja lievitystä mun esillä olon pelkoon. Mä olen saanut myös paljon mahtavia kokemuksia ja oppinut enemmän heittäytymään. Ja kestämään! Mieleenpainuvimmat treenit oli varmasti ne, joissa juostiin jäähallia ympäri ja pysähdyttiin aina toisella puolella vetäämään rappusilla huiskutuksia. Mä muistan miten poikki mä olin niitten reenien jälkeen, mutta samalla mulla oli niiiiiin voittaja olo!

Harrastuksena lajin rankkuus voi yllättää monet. Johtuen ihan stereotypioista ja ennakkoluuloista. Meillä ainakin tanssikuviot on monen kasin mittaisia, ja niitä sai ihan urakalla tahkota, että sait ne tulemaan vaikka unissasi. Että ei se ole vaan sitä pepun pyöritystä musiikin tahtiin. Mutta en mä myöskään allekirjoita niitä uskomuksia, joissa toiset cheerleaderit kutsuu itseään ammattiurheilijoiksi. En mä ainakaan koe olleeni ammattiurheilija. En mä saanut siitä palkkaa, mä tein sitä harrastuksena ihan mun omalla ajalla. Ei ne pelipäivät olleet meille työpäiviä, vaan ihan harrastus tuo. Mutta hemmetin vaativa semmoinen! Siksi mä kehoitankin tutustumaan lajiin avoimin mielin ja ennakkoluulottomasti! 😊



Post Comment
Lähetä kommentti