Top Social

kuka enää pärjää nykyisessä blogimaailmassa?

25. syyskuuta 2017

Viime aikoina on tullut käytettyä pimenevät illat blogien selaamiseen, ja lähes joka ilta on tullut käperryttyä peiton tai viltin alle ja uppuduttua toinen toistaan kiehtovampien blogikirjoituksien äärelle. Täytyy myöntää, että olen osittain pöyristynyt siitä, mitä on tullut luettua. Siksi mä halusinkin avata tästä aiheesta sanaisen arkkuni. Eli minkälaiset blogit kiehtoo tänä päivänä? Miksi blogeja pidetään? Ja kannattaako niitä enää kohta edes pitää?

Mä myönnän, että olen hieman jumahtanut tämän ajattelutavan kanssa jonnekin viiden vuoden taakse. Sille ajalle jolloin bloggaaminen oli vapaampaa, lukijoita sateli ihan vaan sillä, että postasit edes jotain mutta säännöllisesti. Sait toteuttaa itseäsi ihan miten ja millä tavalla halusit. Nykyään meno on raadollisempaa ja ihan pelkällä tavallisella elämällä et enää pärjää. Luinkin eräästä postauksesta, että bloggajien kuulumiset ei enää kiinnosta. Ne alkaa olla lähes so last season, kun blogeilta haetaan samanlaista viihdettä kuin lehdistä. Blogeilta halutaan ammattimaisempaa otetta, ei enää mitään sitä sun tätä sisältöä. Tämä ei ole ihan yksiselitteistä, ainakaan itselleni. 

On hienoa, että blogeja pusketaan koko ajan eteenpäin. Halutaan kehittyä. halutaan olla parempia ja halutaan tuottaa laadukkaampaa sisältöä. Mutta jos blogeista tulee pelkästään artikkelimaisia, persoonattomia "lehtijuttuja", ei mulla ainakaan riitä mielenkiinto. Ainakaan tähän päivittäiseen lukemiseen. Tuollaisia juttuja on toki kiva lukea, mutta itseäni ei ainakaan jaksa kiinnostaa lukea joka päivä erilaisista luomiväripaleteista tai katsella alvariinsa syksyn muotia kasattuna erilaisiksi kollaaseiksi. Veikkaan, että mulla ainakin tulisi nopeasti ikävä juuri sitä persoonaa siellä ruudun takana. Tämän olen harmikseni huomannut omassa lukukäyttäytymisessä muotiblogeja kohtaan. On hienoa, että on hyviä ammattibloggaajia, jotka jakavat päivittäisillä asuillaan inspiraatiota. Blogien kuvatkin on upeita, aivan kuin muotilehdistä napsittuja, joten tottakai näistä saan inspiraatiota. Mutta jos tiedän, että teksti ei sisällä muuta kuin infoa siitä, että röhelöt on in tällä hetkellä, en minä katso kuin kuvat. Ikävä myöntää. Toki saan näistä asukuvista todella paljon inspiraatiota ja tykkään blogeista jotka on toteutettu visuaalisesti hyvin, mutta jos teksti ei anna minulle mitään persoonallista, jää se varmastikkin lukematta. Tämä harmittaa sen takia, että tiedän bloggaajien käyttäneen paljon aikaa ja vaivaa postauksien tekoon. Mutta jos törmään jatkuvasti samanlaisiin postauksiin, ei mielenkiinto riitä kuin muutamaan ensimmäiseen, loput tulee sitten vain nopeasti kahlattua läpi. 

Mun lukulistalle päätyy entistä vähemmän muoti- tai meikkiblogeja. Juurikin tästä syystä, että kun blogit supistavat aihepiiriään tulee koko blogimaailmasta toistensa kaltainen. Mulle riittää, että yhdestä blogista löydän vaikka ne tämän syksyn trendit, tai meikit. Meikkiblogit saa kyllä tässä multa vähän armoa, koska meikkaaminen voi olla kuin taidetta. Jos bloggaaja porukalle annetaan vaikka sama luomiväripaletti, voi tuotokset olla aivan erilaisia. Siltikään mulla ei mielenkiinto riitä näihin kaikkiin, vaan näistä samankaltaisista postauksista tulee kahlattua ehkä neljä kymmenestä.


Tää persoonan puuttuminen näkyy myös omassa kommentointikäyttäytymisessäni. Vaikka useammassa blogissa olisi toinen toistaan inspiroivia muotikollaaseja, ei mulla riitä puhti kommentoimaan jokaista kuvakollaasia, kertoakseni jokaiselle näistä bloggaajista röyhelön olevan sen hetken lemppari trendeistäni. Huomaan käyttäväni koko ajan enemmän ja enemmän aikaa juurikin näihin lifestyle blogeihin, joissa kerrotaan kuulumisia ja käsitellään arkisia asioita. Mä olen tässä asiassa aina äänestänyt sen puolesta, että blogimaailman ei tarvitse olla pelkkää vaaleanpunaista hattaraa. Kyllä mä tykkään lukea myös niistä huonoista päivistä ja ihmisten tunteista ja ajatuksista. Tiedän, että osa blogien lukijoista on erimieltä. On kivempaa irtautua arjestaan lukemaan juurikin näitä artikkelimaisia postauksia, kuin lukea toisen kiukuttelua ja kuulumisia siitä kuinka koko päivä meni päin mäntyjä. Mun päiväni ei mene tästä jälkimmäisestä yhtään sen enempää pieleen, vaan saan näistä postauksista myös itselleni voimaa. On lohduttavaa lukea, että menee jollain muullakin välillä huonommin ja tietää, etten mä ole näiden asioiden kanssa yksin. Ne on ihan normaaleja tunteita, ja blogeista on tullut mulle myös paikka josta saa vertaistukea. 

 Kuten mä aikaisemmin sanoin, niin tämä koko homma ei ole mitenkään yksiselitteistä. Kummankinlaisia blogeja tarvitaan, ja molemmille niille on oma paikkansa tässä blogimaailmassa. Surullista vain on, että enää tavallisella elämällä et pärjää. Mullekin on tänne blogiin joskus taannoin kommentoitu, että ne kuulumiset, eli postaukset ihan tavallisesta elämästä kiinnostaa eniten. Silti kun blogini statistiikkaa katsoo voisi hommaa luulla juuri päinvastaiseksi. Sivupalkissakin suosituimpien postauksien listalle on pompsahtanut tuunaus vinkit tennareihin ja siivousvinkkejä. Eli postauksia, jotka voisi kategorioida enemmänkin jonkin naisten lehden how-to- artikkeleiksi. Nämä "artikkelit" kerää klikkejäkin muutama sata kertaa enemmän kuin nämä kuulumispostaukset. Tottakai ymmärrän sen, että esim. googlen kautta näihin postauksiin eksyy enemmän porukkaa, koska enemmänhän niitä tennareita googlataan kuin, että sieltä haettaisiin vastauksia sille mitä mulle kuuluu 😀 Siispä mun tekisi mieli sanoa, että paremmin pärjää jos kategorioi bloginsa johonkin tiettyyn aiheeseen. Nämä ns. free-style lifestyle blogit on aika kuoleva kategoria. Siihenkin on vielä muitakin syitä....


Näiden blogien lukuhetkien jäljiltä olen myös pöyristynyt siitä miten bloggaajia kohdellaan. Keskustelupalstat senkun laulaa ja anonyyminä tykitetään toinen toistaan ilkeämpiä kommentteja. Ja kun asia nostetaan esille todetaan vain, että itse olet itsesi nostanut esille joten kestä se. En yhtään ihmettele, että tälläiset tilanteet tappaa myös lifestyleblogit. Ei tietenkään omaa elämää haluta nostaa esille, koska sillä kuitenkin reposteltaisiin. Ennakkoonkaan et voi kerto mitään ulkomaanmatkoja, koska osoitettasi on levitetty netissä. Tai jos erehdyt kertomaan koiranpennun hankkimisesta, niin johan on joku soittamassa salapoliisin elkein kasvattajalle ja pistämässä kapuloita rattaisiin. SIIS WHAT? oikeasti? Mun mielestä tälläinen lukijakäyttäytyminen ei ole okei!!! Mä muistan kun silloin n. viisi vuotta sitten nousi hitiksi tehdä näitä what's in my bag postauksia. Oma äitini sanoi mulle silloin taannoin, että älä tee sitä postausta. Mitä jos joku tunnistaa mut ja tietää mitä laukussani on, voi laukkuni näpistämisen riski moninkertaistua. Muistan nauraneeni mielessäni tälle ajatukselle salaa. Enää en naura. Lähinnä vakavaksi vetää, kun somessa tämä possuilu ei rajoitu enää bloggaajien laukkuihin, vaan nyt puhutaan kodeista ja elämästä. Kuten sanoin, hiljaiseksi vetää 😐

En siis yhtään enää ihmettele miksi bloggaajat pistävät bloginsa suurennuslasin alle, muutavat suuntaa ja sulkevat itsensä pois ns. omasta blogistaan. Eniten harmittaa se, että osa näistä suunnanvaihdoksista ei ole tullut bloggaajien omasta tahdosta, vaan lukijoiden käytöksen tuotoksena. Tekisi mieli sanoa, että lifestyleblogilaiset pitäkää pintanne, taistelkaa ja jakakaa silti vielä vähän itsestänne. Mutta en taida uskaltaa. Osa bloggaajista on saanut kokea jo jokaisen bloggaajan painajaisen, joten en halua rohkaista tälle tielle ketään. Joten mietitäämpä tuota viimeistä kysymystä, kannattaako blogeja enää kohta pitää? Tähän en osaa rehellisesti vastata. Se, että ihmisten rakkaasta harrastuksesta on tehty musta vaate, ja sen sisältöä ajetaan supistamaan ei ole ok. Enkä mä välttämättä jaksaisi sitä. Jos kokisin, että en saisi enää toteuttaa itseäni tämän blogin avulla, olisi se varmasti tämän leikin loppu. Siispä annetaan kaikkien blogien kukkia! Siksi mun tekisi mieli heittää ilmoille melko missimäinen komentti ja toivoa blogimaailmaan world peace'a ✌ Koska ennen just noi aidot lifestyle blogit oli musta kaikista mielenkiintoisempia!

 ******************

Huh-huh tulipa pitkä teksti! Toivottavasti pysyit pomppivassa ajatuksenjuoksussa mukana. 💓 Jaksoitko lukea loppuun asti? Ja ennen kaikkea herättikö ajatuksia?

millaista oli tanssia jäähallin rappusilla?

19. syyskuuta 2017
Lisää löytöjä vanhoista kuva-arkistoista ja näihin törmätessäni muistin, etten tätä tarinaa ollutkaan teidän kanssa jakanut. Eli kiinnostaisiko kuulla pari sanaa mun ajasta jäähallin rappusilla?

Tiedän, että tämä harrastus jakaa hyvin paljon mielipiteitä ja osaksi juurikin siitä syystä jätin aikoinaan tästä aiheesta postaamatta. Monesti kangistutaan niihin stereotypioihin, että cheeleaderit on siellä vaan hakemassa huomiota ja heiluttamassa hanuria. Asutkin on säädyttömiä ja koko homma naista alentavaa. Cheerleaderiksikaan ei saisi itseään kutsua, koska rappusilla kannustaminen ja tanssiminen ei ole sitä mitä cheerleading oikeasti on. Onko näin?


Ensikosketuksen tähän koko lajiin otin jo yläasteikäisenä, kun paikalliselle jenkkifutisjoukkueelle oltiin perustamassa kannustavaa cheerleader porukkaa. Taisin olla 14-vuotias kun koulukavereiden kanssa ilmoittauduttiin mukaan. Koko homma oli mulle uutta ja samalla jännittävää. Kilpatanssin myötä mulle oli kertynyt jo tanssitaustaa, mutta kaikessa akrobatiassa olin aivan surkea. Oikeasti, kärrynpyörä onnistui juuri ja juuri lapsuudenkodin takapihalla. Olin tuolloin nuori ja kokematon ja varsinkin ne stuntit pelotti aivan kauheasti. Ekan kerran mä jäädyin aivan totaalisesti, eikä siinä tietenkään hyvin käynyt. Kokemus kartutti itseluottamusta ja aloin kuin aloinkin tykkäämään koko hommasta. Muistan, että pelipäivät oli kaikista jännimpiä. Oltiin nuoria, joten meillä oli hyvin konservatiiviset asut. Päällä oli tuolloin mustat suorat housut, vihreät pikeepaidat ja kultaiset huiskut. Katsojia ei ollut mitään päätä huimaavia määriä, mutta silti mä jännitin kovasti esiintymistä ja ylipäätään esillä olo teki oloni tukalaksi, oli katsojia tai ei. Silti porukassa meillä oli niin hauskaa, että alkoi unohtamaan missä oli. Peleissä tehtiin nurmikon laidalla stuntteja, akrobaattisia pikku temppuja, huiskuteltiin ja huudettiin kannustushuutoja. Vartuttiin ja kasvettiin kivan harrastuksen parissa yhdessä, mutta kaikki kiva loppuu aikanaan. Porukan perustaja tytöt alkoivat haluamaan jäähalliin tanssimaan kun oltiin jo teini-ikäisiä. Siinä kohtaa itse päätin laittaa huiskut naulaan, koska en tuntenut suurta paloa koko jäähallihommaa kohtaan. Koin myös olevani vielä liian lapsi pukeakseni mekkoa päälle ja mennäkseni jäähallille tanssimaan. Halusin kasvaa vielä ainakin henkisesti. Enkä ole tähän päivään mennessä katunut päätöstäni.

Vuodet kului erilaisten harrastusten parissa, suoritin lukion ja otin valmistumisen jälkeen kosketusta työelämään. Yht`äkkiä huomasin tanssivani koko ajan vähemmän ja vähemmän. Selailin välillä vanhempieni luona valokuva-albumeita, joista löytyi kuvia niin kilpatanssipuvuissa kuin meidän huiskutteluista. Kaipuu tanssimista kohtaan alkoi vain kasvaa ja kasvaa. Kilpatanssia en enää haaveillut, koska teini-ikäisenä alkoi olla koko ajan vaikeampaa löytää tanssiparia, koska teinipoikien keskuudessa harvaa valssaavaa poikaa pidettiin coolina. Oli keksittävä jotain muuta. Jääkiekko on kiinnostanut mua penkkiurheilulajina vuosia (ehkä voisi jo sanoa, että vuosikymmeniä) mutta täytyy myöntää, ettei kertaakaan tullut mieleenkään, että nappaisin taas huiskut käteen. Mutta never say never....

Olin sivussa aika tarkalleen kymmenen vuotta. Kunnes 23- vuotiaina kaverini kävivät näiden jääkiekko cheerleadereiden try-outeissa, kun vuoden 2014 kaudelle haettiin uusia tanssityttöjä. Kun kuulin try-outeista ystäviltäni, muistui heti mieleeni miten ihanaa oli viimeksikin yhdistää hyvät ystävät ja tanssiharrastus. Laitoin heti viestiä ryhmän vetäjälle, joka sattui edelleen olemaan sama kuin jenkkifutis aikoina, ja hän muisti oitis minut. Viestiteltiin siinä hieman ja palloteltiin ajatusta, joskos palaisin ryhmään. Sain kuin sainkin kutsun tulla seuraamaan reenejä. Vaikka aikaa oli kulunut monen monta vuotta, muistan jännittäneeni ekoja treenejä hullun lailla. Mietin millaisia muut tytöt ovat ja onko tanssijalka jo ihan ruostunut tanssimattomien vuosien varrella. Kaikki otti meidät hyvin vastaan, tytöt käytti paljon omaa aikaa siihen, että me uudetkin opittaisiin treeneissä ja peleissä tanssivat rutiinit. Meininki oli aika raadollista (joka on mun mielestä oikein!), jos et osannut, et yksinkertaisesti tanssinut. Jos halusit pärjätä, sun oli nähtävä aivan hemmetisti vaivaa ja tahkottava tansseja omalla ajalla - ja paljon! Ennen jokaista peliä me kokoonnuttiin hallille pari tuntia ennen pelin alkua, iskettiin mankka seinään ja tanssittiin kapteenin valvovan silmän alla. Jos olit treenannut sait kuulla kehuja, mutta jos mokasit kuviot sait kuulla kunniasi, eikä lupaa peliin herunut. Raadollista, mutta omasta mielestäni ihan oikea asenne. Samanlainen ajatusmaailma pätee aika monessa muussa urheilussakin.


Tiedän, että tämä on harrastus, joka jakaa paljon mielipiteitä. Niin se jakaa myös minunkin omassa päässäni. Tiedän, että osaa ihmisistä ottaa päähän jääkiekkopelien cheerleaderit, osaa ei kiinnosta pätkääkään ja osa tykkää kun hallilla on vähän muutakin elämää. Yksi sanoo, että koko touhu on naista alentavaa, ja on tekopyhää kannustaa kotijoukkuetta vaikka ei yhtään koko laji edes kiinnosta. Mä en ihan allekirjoita tuota naista alentavuutta, tanssiharrastus se on siinä missä muutkin. Omilla kausillani meillä oli vanhoista, ylijäämä pelipaidoista teetetyt mekot, jotka mielestäni toivat kivaa yhteenkuuluvuutta joukkueen kanssa. Jos ajatellaan tilanne päinvastoin. Jos olisinkin jatkanut kilpatanssia, enkä cheerleadingiä niin nykyisin tanssivaatetukseni olisi paljon niukempaa, esim. lattaripuvut tunnetaan aika paljastavina. Satunnaisesti multakin kyseltiin, että eikö jäähallissa ole kylmä pelkässä mekossa. Päinvastoin! Monesti on pelejä, joissa on paljon pelikatkoja ja silloin tanssitaan. Tampataan rappusia ylös ja alas, tehdään nopea tempoisia ja suuria liikkeitä, niin ei siinä kylmä ennätä tulemaan. Pikemminkin sieltä hallilta poistutaan niskakiehkurat hiessä 😀

 Toiseksi kritisoiduin aihe, heti vaatteiden jälkeen on varmasti cheerleadereiden iät. Toisia puistattaa ne nuoret tytöt siellä rappusilla, mutta mun korviin esim. kantautui, että Mikolta oli kysytty, että "mitä Jenna vielä tekee tuolla? Eikö se oo enemmänkin 20- vuotiaiden puuhaa?" Olihan mä jo 25-vuotias silloin 👵 Mä en ottanut tota kommentia pahalla, tavallaan totta ja varmasti monet ajattelee niin, mutta mä taas ajattelen aivan päin vastoin. Omasta mielestäni mä tein fiksusti, kun en lähtenyt teininä heti mukaan jäähallille. Mä tein oikein siinä, että kasvatin itseäni vielä monta vuotta. Tällä hetkellä mun 27- vuotis syntymäpäivät lähestyy, enkä mä tunne itseäni päivääkään liian vanhaksi noille rappusille. Mielummin mä hyppäsin sinne mukaan "vanhempana ja viisaampana". Mä olen tämän ikäisenä paremmin perillä omista rajoistani ja otan paremmin vastuuta niin kehostani kuin tekemisistäni. Eikä se ollut mun mielestä lainkaan väärin haluta kasvaa ensin edes vähän enemmän aikuiseksi.

Vaikka mä havittelin tuota henkistäkasvua ennen mukaan lähtöä, on tuo koko harrastus kasvattanut ja antanut myös minulle paljon. Ne riemun ja ilon tunteet hallilla on ollut mulla aina aitoja. Tämä oli mulle hyvä keino yhdistää huvi ja urheilu. Jääkiekko on aina ollut mulle laji, joka saa adrenaalin virtaamaan. Sitä on jännä seurata ja se saa myös tunnetilat kuohuamaan. Yhtäkään tanssia ei tullut rutiinilla vedettyä, vaan kyllä mä olen maalitansseissakin kompuroinut, kun siinä riemunhuumassa menee helposti pasmat sekaisin, varsinkin jos on ollut jännittävä peli. Sama koski myös päinvastoin. Harvemmin sielä tuli suuria tanssikoreografioita suoritettu jos kotijoukkue joutui jäähylle. Kyllä siellä enemmänkin nökötettiin kädet puuskassa, eikä hymyä näkynyt naamalla. Paljon luontevampaa, vai mitä? Tän harrastuksen myötä mä olen saanut rutkasti lisää itsevarmuutta ja lievitystä mun esillä olon pelkoon. Mä olen saanut myös paljon mahtavia kokemuksia ja oppinut enemmän heittäytymään. Ja kestämään! Mieleenpainuvimmat treenit oli varmasti ne, joissa juostiin jäähallia ympäri ja pysähdyttiin aina toisella puolella vetäämään rappusilla huiskutuksia. Mä muistan miten poikki mä olin niitten reenien jälkeen, mutta samalla mulla oli niiiiiin voittaja olo!

Harrastuksena lajin rankkuus voi yllättää monet. Johtuen ihan stereotypioista ja ennakkoluuloista. Meillä ainakin tanssikuviot on monen kasin mittaisia, ja niitä sai ihan urakalla tahkota, että sait ne tulemaan vaikka unissasi. Että ei se ole vaan sitä pepun pyöritystä musiikin tahtiin. Mutta en mä myöskään allekirjoita niitä uskomuksia, joissa toiset cheerleaderit kutsuu itseään ammattiurheilijoiksi. En mä ainakaan koe olleeni ammattiurheilija. En mä saanut siitä palkkaa, mä tein sitä harrastuksena ihan mun omalla ajalla. Ei ne pelipäivät olleet meille työpäiviä, vaan ihan harrastus tuo. Mutta hemmetin vaativa semmoinen! Siksi mä kehoitankin tutustumaan lajiin avoimin mielin ja ennakkoluulottomasti! 😊



aina ei oo helppoa olla bloggaaja

18. syyskuuta 2017

Lauantaina mä meinasin olla hyvä bloggaaja! Painosanalla meinasin olla...

Oltiin sovittu viikonlopulle kuvaustärskyt ja olin jo suunnitellut, että pääsen illalla töiden jälkeen tuuppaamaan teille ihan reaaliaikaisia asukuvia. Mulla oli mielessä suuret visiot, että millaiset asukuvat napsitaan ja kiva miljöökin oli valittu jo etukäteen. Kaikki meni ihan hyvin siihen asti kunnes kaarrettiin tämän tekniikka ja ympäristötalon pihalle... Saman tien kun saatiin autoparkkiin alkoi satamaan vettä, eikä ihan vähää! Siinä sitten nökötettiin autossa tovi jos toinenkin ja odoteltiin joskos taivas vähän kirkastuisi. Vihdoinkin "muutaman" ärräpään ja radiohitin kuuntelun jälkeen päästiinkin vihdoin kuvauspuuhiin!

Ei annettu jäljellä olevan pikku tihkusateen haitata, vaan alettiin räpsimään kuvia. Muutamien ns.koekuvien jälkeen tarkasteltiin kuvia kamerasta. No hoh-hoijaa! Joka kuvassa valoitukset on vedetty liian tappiin, joten kuvissa paistattelee valkoinen muumi, jonka aluspaita tursuaa joka kuvassa rumasti paidan alta. Joten yritys hyvä 10, toteutus puolestaan vahvasti miinuksen puolella! Eikun koko homa uudestaan! Tai niinhän sitä olisi luullut...


Sen, että kerkesin survoa aluspaidan piiloon ja kavuta takaisin rappusille repesi taivas uudestaan. Ja tällä kertaa vettä alkoi tulla aivan kuin saavista kaatamalla 😂 Ei siinä ollut enää muuta vaihtoehtoa, kuin heittää rotsi pään päälle ja juosta autoon turvaan. Kokonaisuudessaan koko kuvaushässäkän ansiosta käteen jäi vain epäonnistuneet kuvat ja märät vaatteet. Surkuhupaisalla mielellä mentiin keittämään kuivattelu kahvit, ja eiköhän silloin alkanut paistamaan aurinko täydeltä taivaalta! Kello kohisi kuitenkin jo niin kovaa vauhtia, että ennen työvuoroa ei oltaisi keretty uusia napsia. 

Nämäkin meinasi jäädä kokonaan julkaisematta, mutta äskettäin pyysin joskos äitini voisi lähettää sittenkin kuvat minulle, jotta katsoisin saisiko niistä mitään pelastettua. Laihaksi jäi saldo ja koska kuvat tuli messengerin kautta meni niiden laatukin ihan kokkareiseksi. Mutta tehdään silti tämä postaus! Olkoon tämä pieni huumoripläjäys maanantai-iltaan, koska ei tän bloggaamisen aina tarvitse ollakaan niin vakavaa! Toki tänne blogiin on mielekkäämpää laittaa visuaalisesti laadukkaampaa sisältöä, mutta otetaan sillekin välillä vastapainoksi vähän huumoria. Ainakin kahdesta viimeisestä kuvasta sitä saa revittyä!

Otetaan toivottavasti tällä viikolla uusi yritys ja palataan toivottavasti myös laadukkaamman sisällön merkeissä! 😁 Hauskaa alkanutta viikkoa! Ja muistakaa, älkää ottako mitään liian vakavasti 😉

syksyn puhuttavimmassa kuosissa

9. syyskuuta 2017

Pitkästä aikaa kunnon asukuva höpinää! Kukaan meistä ei varmastikaan ole voinut välttyä törmäämästä leopardikuosiin tämän syksyn kynnyksellä. Toiset sitä vihaa ja toiset rakastaa... Itse kuulun jälkimmäiseen. Ja niin olen kuulunut lähes aina. Postauksen olisi melkein voinut nimetä ikuisen leoparditytön tunnustuksiksi.

Vuosia sitten meinasi rakkaus hieman ehkä hiipua, kun yltäkyllästin itseni leopardikuosiin. Vaatekaapissa oli ihan mitä vaan, niin paitaa kuin pöksyäkin. Hieman ehkä liikaakin. Alkoi siinä väkisinkin täplät pomppimaan silmissä kun vaatekaapin ovea raotti. Rakkaus hiipui mutta onneksi muutamat vaatekappaleet hyllytettiin osastolle "ehkä mä vielä joskus tätä käytän". Ja onneksi jemmasin ne! Rakkaus roihahti taas kuosia kohtaan ja niin tämäkin vuosia vanha kauluspaita kaivettiin kaapin perältä päälle. Se hyvä puoli näissä "kummallisemmissa" vaatekappaleissa on, että kun näitä ei käytä päivittäin ne pysyvät myös paremmassa kuosissa. Liian usein syyllistyn vaatteiden - etenkin laukkujen puhki kulutukseen. Jostain vaatteesta tulee niin rakas, että sitä käytetään lähes koko ajan, vielä silloinkin kun se on jo rikki ja nuhjuinen. Ihan vaan siksi, että se on maailman paras päällä. Vastapainoksi on hyvä pitää kaapissa myös näitä ei ihan joka päiväiseen käyttöön tarkoitettuja vaatteita. 
 Tämäkin leopardipaita on kulkenut matkassani valehtelematta yli kymmenen vuotta. Se on pelastunut monista kirpparikasseista, eikä siitä ole luovuttu edes muutto-inventaarioiden yhteydessä. Joitakin asioita kannattaa siis roikottaa mukana. Ja joidenkin kohdalla tämän ehkä mä vielä joskus käytän tätä filosofia oikeasti toteutuu! Itseasiassa mun ja tämän paidan yhteinen matka on kestänyt pidempään, kuin mun aikaisemmat parisuhteet 😂 heh heh


Muutenkin syyspukeutuminen saa minut aina innostumaan ja ennen kaikkea inspiroitumaan! Kesähelteillä ei tee mieli panostaa niin paljon omaan ulkonäköön. On kuuma ja tukalaa. Tekee mieli pukea päälle pelkästään jotain mukavaa ja ilmavaa. Meikatakkaan ei jaksa niin paljon, koska se tuhriintuu kumminkin kun hikoaa. Mutta sitten tulee syksy ja tuo uudet tuulet pukeutumiseen. Tekee mieli pukea jo jotain pidempää päälle, mutta silti fiilistellä vielä semilämpöisistä ilmoista ja viilettää vielä nilkkamittaisissa pöksyissä niin pitkään kuin vielä voi. Sandaalit vaihtuu ihaniin nilkkureihin ja tuntuu, että ryhtikin paranee kun saa taas pistää vähän korkoa jalkaan. Tätä on niin kaivattu!

Oon täälläkin tunnustautunut fiilispukeutujaksi. Kyllä mä myönnän, että aikaiselle oppitunnille ei tule laitettua niitä parhaita vaatteita vaan se edellä mainittu suttuinen huppari tulee kaivettua kaapista. Samoin kuvissa näkyy jotain mulle muutenkin hyvin tavanomaista. Nimittän tuo rennon sotkuinen ponnari, joka vaan heitetään pään päälle. Se on viime aikoina melkein juurtunut mun pääni päälle. Mutta kuten kaikessa tässä elämässä, niin myös omassa tyylissä tulee mielestäni löytää juurikin tälläinen tasapaino. Mä en tunne itseäni omaksi itsekseni, jos olen pukeutunut liian fiinisti. Tässäkin asussa nähdyn kauluspaidan lisäksi ei mulla montaa kaverusta sille löydy kaapista. Tykkään ehdottomasti laittautua, mutta tykkään jättää tyyliini rentoa kepeyttä ja huolettomuutta. Kauluspaidan kanssa en laita huoliteltua kiharakampausta vaan kerään tukan vaan huolettomaksi ponnariksi. Semmoinenhan mä olen luonteeltanikin. Mietin kaiken tarkkaan, mutta rentous ei saa kadota minnekään!

Pukeutumiseeni saan paljon inspiraatiota muilta, etenkin somen kautta. Mutta mitään tiettyä tyylisuntaa tai trendejä en ole ikinä halunnut orjallisesti seurata. Haluan, että pukeutumiseni viestii sitä mitä mä olen, eikä vaan sitä mikä on pinnalla. Toki monesti sytyn ajankohtaisista trendeistä ja otan niistä palasia omaan tyyliini. Silti en pukisi päälleni ikinä mitään, jossa en tuntisi oloani omaksi itsekseni. Niin kävi tämänkin asun kohdalla. Kuinka sattuikaan, että löysin vaatekaapistani jotain, joka sattuu olemaan samalla ihan mua ja ajankohtaisesti pinalla.



mitenkäs te? Tykkäättekö kyseisestä kuosista? vai saako se enemmänkin niskakarvat nousemaan pystyyn?